Pitkästä aikaa, taas sitä ollaan täällä! :)

On mennyt tovi, jos toinenkin ja paljon on ehtinyt tapahtua. Tätänykyä minä, UniKeppi seilaan maalaisuuden ja kaupungistumisen välillä... Niin rakas ja kaunis kotimme maalla nimittäin osoittautui homepesäksi homekoirien tarkan vainun avustuksella ja perheemme joutui lopulta lähtemään kovaa kyytiä evakkoon. Väliaikainen majapaikka irtosi sillä vauhdilla vain kaupungista ja täällä sitä nyt vietetään lievästi ahdistavaa elämää yksiössä koko perheen voimilla! No, onhan meillä täällä tilaa 54:n neliön verran ja saunakin löytyy, joten aika luksustahan tämä Tampereen keskustassa on väliaikaisesti olla ja vielä kun maallakin tulee kuitenkin aikaa vietettyä aika paljon eläinten takia, niin mikäpä tässä ollessa. Tekeminen vaan tuppaa olemaan vähissä, joten ajattelin ruveta taas kirjoittelemaan kuulumisia! Ja kuviakin laittelen, kunhan nyt vaan saisi valokuvaohjelman näkymään täälläkin...siihen taidan tarvita ihan tuon perheenisän avustusta. Emännästä ei moiseen ole! ;)

Tuosta kaupunkielosta hiukan: kyllä se on hurjaa ajatella, että paljon on perheitä, jotka tykkäävät asua ihan vallan kaupungeissa ja lapset siellä kasvattaa. Ja eläimiä pitää. No, mikäs siinä, jos siihen on tottunut, mutta kyllä meidän perhettä hiukan kummastuttaa leikkipuistot, joiden ympärillä saattaa hiipata mies puskissa "piipillä" sillä aikaa, kun koiransa vääntää "mykän pojan" toisen puun juurelle. Ja sinne jätetään sekä ihmisten, että eläinten tuotokset vaan lojumaan...lasten saataville. Yök! Ja meidän lähipuistostamme löytyi jo jopa pullonkorkkeja ja hajotettu pullo. Voitte arvata, että maalaisuutta ihannoiva emäntämme meinasi poltaa päreensä samoin veikein, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja tuumasi, että eihän täällä ole pakko edes ulkoilla, onneksi on maalla vielä tuo armas "puuhamaa" ja sinne voi aina mennä. Mutta tuleehan sitä silti pakosti täälläkin hiipattua ja täytynee ottaa tämä evakkoretki sitten vissiin uutena kokemuksena muiden joukossa.

Kotinsa jättäminen nopealla tahdilla on aika kurjaa. Taakse joutuu jättämään homeen turmelemat petivaattet, patjat, sohvat, pehmolelut, ym. pehmoiset tavarat. :( Pesimme sentään sen miljoona koneellista pyykkiä (uusimpia vaatteita siis, vanhemmat hylättiin suosiolla!) ja toivommekin, että terveytemme kestää vielä jonkin verran hoimehaittaa sairastelematta ja että edes osan tavaroista voisimme pitää. Autiohan tämä evakkokoti on juurikin sen takia, että vanhoja tavaroita ei uskalla mukaan tuoda ilmaa saastuttamaan yhtään enempää, kuin on pakko ja uutta ei ole juurikaan varaa hankkia (löytyy sentään sängyt, lainasohva, lainaverhot, lainalamput, lipasto, pieni televisio ja poikien pikkupöytä tuoleineen...vähän kerrallaan siis). Kun täytyy kuitenkin maksaa asumisesta täällä ja maalla oleva kotikin on lainarahalla hommattu.... Että pikkuisen hurja on tilanne, mutta kai se siitä. Ja pääasia on, että ovat nyt nuo perheen pienimmät turvassa homeelta ja jos loppuisi se jatkuva sairastelukierrekin samalla. Perheen isä vaikuttaa hiukan lamaantuneelta tilanteeseen ja on tuo emäntäkin aika vaisu ja ajoittain harmistunut, mutta kai sen tuon kaiken ymmärtää tässä tilanteessa. Ja viettäähän emäntä aikaa maallakin eläinten kanssa ihan yksinäänkin, niin saa rentoutua ja kuvitella, että kaikki on kuin ennen. Nukkua jopa kissat kainalossaan, kun poikia ei enää yötä "kodissa" voi pitää :(

Äkkinäinen muutos rakkaasta ja normaalilla tahdilla pyörivästä arjesta on rankkaa. Voi vain kuvitella, että miltä tuntui aikoinaan evakkoon lähteneistä Karjalaisista...mukanaan vain murto-osa omaisuudestaan. Sitkeätä väkeä ovat olleet!